torstai 28. marraskuuta 2013

SAN PEDRO DE ATACAMA, CHILE 25-28.11.2013

San Pedro de Atacama, Chile 25-28.2013

Chilen rajan ylityksen jälkeen laskeuduimme 2400 metriin San Pedro de Atacaman kaupunkiin. Chile toivotti meidät tervetulleeksi siisteydellään, hyvällä safkalla, kuumalla kelillä ja Bolivian jälkeen karvaalta tuntuvalta kalliimmalla hintatasollaan. Poikkeuksena kalliiseen hintatasoon, oli tietysti tervetullut viinien hintataso, alkon perus kokkausviinit kuten Gato Negro maksaa täällä noin 2,5€ per 2 litran leka ja 10 eurolla saa jo aikasta hyvän viinin. Jos viini oli halpaa, niin vesi ei, sillä täällä aurinko poltti tasaisen tappavan tahtiin päivästä toiseen. San Pedro Atacama sijaitsee maailman kuivimman aavikon Atacaman kupeessa, jossa sadetta saadaan tyyliin kerran 20-50 vuoteen. Vesi on siis täällä arvokasta ja kallista, näin ollen sen käyttöä kontrolloidaankin esim. hostelleissa suhteellisen tarkkaan.

San Pedro de Atacama on yksi maailman parhaimmista paikoista ihmetellä tähtitaivasta, joten suuntasimmekin yölliselle ekskursiolle observatorioon. Ensin saimme viiniä hörppiessämme kattavan luennon lähiuniversumista, jonka jälkeen tutkimme yötaivasta ammattilaisteleskoopeilla. Kävimme lisäksi Valle de Lunalla tsekkaamassa aavikon karut kuumaisemat ja mahtavat auringonlaskut. Laguna Cejarin suolapitoisuus vastasi Kuollutta merta, joten kävimme kokeilemassa, miltä kelluminen tuntuu ja hauskaahan se oli.



San Pedro de Atacaman kujia

Valle De Luna







Laguna Cejar, veden suolapitoisuus oli yli 60% , joten meininki
oli kuin Kuolleessa meressä 


lunta,! ei vaan suolaa ja paljon sitä...




maanantai 25. marraskuuta 2013

SALAR DE UYUNI, BOLIVIA 23-25.11.2013

Uyuni, Bolivia -San Pedro de Atacama, Chile

Uyunin aavikkokaupunki ei kauneudellaan hurmaa, joten yksi päivä autiomaahiekan kuivuttamana riitti täällä ja nappasimme 3 päivän reissun kohti Chileä ja San Pedro de Atacaman kaupunkia kohden. Tämä reissu kulki maailman suurimman suolatasangon Salar De Uyunin lävitse, jatkaen lähes 5000 metrin korkeudessa läpi aavikkojen, värikkäiden laguunien ja kuumien lähteiden, rajan ylitse Chilen puolelle maailman kuivimman autiomaan, Atacaman reunamille.

Salar de Uyunin suolatasanko on hieno kokemus, kokemus on parhaimmillaan sateen jälkeen, jolloin tasangon pinta muistuttaa lähinnä peiliä, kaiken heijastuessa siitä tarkasti. Nyt ei kuitenkaan ollut sadekausi päällä, mutta vitivalkoisen tasangon ylitys oli silti hieno kokemus. Tammi-helmikuussa suolatasanko muuttuu sateiden myötä järveksi, jossa on noin puolisen metriä vettä. Tasangolta löytyy myös kaktuksien asuttamia saaria, joista myös yhdellä vierailimme. Suolatasangolta kerätään suolaa ruokatarpeisiin ja ovathan paikalliset myös rakentaneet muutamat talotkin suolasta, yövyimmekin suolahostellissa ensimmäisen yömme.

Aavikolla, varsinki kun ollaan yli 4000 metrissä yöt ovat jäätävän kylmiä, päivällä aurinko on vuorostaan armoton ja säteilyn määrä on korkea. Vaatetusta pitikin olla saatavilla, jotta vaatteiden lisäys onnistui nopeasti heti auringonlaskun jälkeen. Suolatasangon jälkeen matkamme jatkui Ollaguen tulivuoren ohitse kohti mineraalien värjäämiä laguuneja, joita flamingot asuttivat. Aavikkomaisemaa värikkäine kallioineen riitti kilometri kilometriltä ja hiekkaa oli silminkantamattomiin, vaikka vihreätä ei juuri näy, niin täällä asustelee yllättävän paljon laamoja ja niiden lähisukulaisia Vicuñoita. Kävimme ihmettelemässä kuumialähteitä ja uimassa kuumilla altailla, mikä jäätävän kylmän yön jälkeen oli oikein mukavaa, varsinkin kun majapaikoissa oli suihkut kortilla veden niukkuuden johdosta.


matkareittimme
Junien hautausmaa Uyunin lähistöllä


paikalliset myyvät Salar de Uyunilta
kerättyä suolaa 
suolaa  keräyksessä



loputon valkea kenttä antaa hyvt puitteet erikoisille kuville


Isla Incahuasin saarella


Isla Incahuasi

suolahostelli


Ollaguen tulivuori taustalla










chincilla


värikkäitä laguuneja



kuumilla altailla



perjantai 22. marraskuuta 2013

SUCRE & POTOSI, BOLIVIA 17-22.11.2013

Sucre & Potosi, Bolivia 17-22.11.2013

Sucreen saavuimme La Pazista 13 tunnin yöbussimatkan saattelemana. Tällä kertaa olo oli kuitenkin yllättävän virkeä, sillä bussin full-cama istuimissa sai hyvin nukuttua. Sucre oli taas yksi koloniaalinen kaupunki lisää matkamme varrella, joten emme ihan virveästi jaksaneet innostua kaupungin arkkitehtuurista. Monien mielestä Sucre on kuitenkin Bolivian kaunein kaupunki ja hyvin viihtyisä ja siisti se kyllä olikin. Sucre myös jakaa La Pazin kanssa Bolivian pääkaupungin titttelin, se on Bolivian nimellinen pääkaupunki perustuslaillisesti, mutta hallinnollinen pääkaupunki on La Paz. Presidentiti ovat kautta aikojen istuneet molemmissa kaupungeissa, joten kaupunkien voimasuhteet ovat vaihdelleet presidenttien myötä. Jos nyt kuitenkin joltakin bolivialaiselta kysyy he pitävät Sucrea pääkaupunkinaan. Sucren kolme päivää meni suurimmaksi osaksi uusia reissuvoimia keräten. Sucreen jämähtäminen ei nähtävästikään ollut mitenkään ihan tavatonta, sillä varsin suuri osa hostelimme asukkaista oli viipynyt kaupungissa jopa parikin kuukautta. Meille kolmen päivän vierailu kuitenkin riitti, jonka jälkeen siirryimme Potosiin.

Potosí on maailman korkeimmalla sijaitseva kaupunki (4090m), jonka pääelinkeinona on ollut jo espanjalaisten saapumisesta lähtien kaivostyö. Aikoinaan pääkaivannaistuotteena oli hopea, mutta vuoden 1800 jälkeen hopeakaivokset tyhjenivät ja tinasta tuli päätuote. Nykyiseltään tina lisäksi tunneleiden puhkomasta Cerro Rico -vuoresta louhitaan lyijyä, tinaa ja hippusen hopeaa, lähinnä  aina siirtomaa-ajoilta periytyviä menetelmiä käyttäen, eli siis käsityönä lähinnä hakulla louhien ilman nykyaikaista teknologiaa.

Kaivoksiin järjestetään opastettuja retkiä ja myös meidän Potosin vierailun tarkoituksena oli mennä tutustumaan maan uumeniin. Kaupungista löytyy useita eri toimistoja, jotka järjestävät tutustumiskäyntejä Cerro Rico -vuoren kaivoksiin. Me valitsimme retkioperaattoriksemme entisten kaivostyöläisten omistaman ja pyörittämän yrityksen Big Dealin, joka suuntasi retken kohden toiminnassa olevia kaivostunneleita. Retkemme oli viiden tunnin mittainen, joka alkoi ensin tutustuen kaivoksen mineraalitjalostamoon ja tämän jälkeen siirryimme itse kaivoksiin. Kävelimme vuoren läpi 3 kilometrin mittaisen matkan. Useimmiten tunnelit olivat helppokulkuisia, mutta välillä jouduimme myös melkein konttaamaan, rämpimään vedessä ja kiipeilemään tikapuilla. Ensimmäiset 200 metriä vuoren sisässä ajatuksissa oli pakeneminen takaisin tunnelin suuaukolle, mutta pian pimeään ja ahtauteenkin tottui ja retkestä pystyi alkaa nauttimaan.

Kahden tunnin tunneli kävelyn aikana kerkesimme varmasti kysyä kaikki mahdolliset kaivoksiin liittyvät kysymykset. Oppaamme oli työskennellyt ko. kaivoksilla 21 vuotta ja aloittanut työt jo 10-vuoden ikäisenä, kuten myös monet hänen ex-kollegansa. Hänellä oli siis varsin hyvä näkemys mitä työ pitää sisällään. Meille paljastui myös paljon negatiivisia asioita kaivostyöhön liittyen. Huonojen työskentelyolosuhteiden takia kaivosmiesten elinajanodote on edelleen lyhyempi (n. 30-vuotta) kuin muilla kaupungin asukkailla, sillä he kärsivät usein mm. kivipölykeuhkosta ja kaivoksilla tapahtuu myös romahdusonnettomuuksia. Kaivoksilla työskentelee edelleen laittomia alkaen 10-vuoden ikäisiä lapsityöntekijöitä, koska Boliviassa työlakien nooudattaminen on vähän niin ja näin. Kaivokselle vieraillessa kaivosmiehille ostetaan perinteisisti lahjoja, lahjalistalla on usien kokalehtiä, 90% viunaa ja dynamiittiä, jota tietysti kuka tahansa voi käydä ostamassa Potosin torilta. Osa kokalehdistä ja viunasta menee Tio:n lahjomiseen. Tio on pirun näköinen heebo, maanalaisen valtakunnan valtija. Tio oli alunperin espanjalaisten valloittajien keksimä työmotivaattori, espanjan sana Dio(s) , jumala ei taipunut Quechuan kielelle, joten D vaihtui T:ksi. Tion palvontapatsas, löytyy joka kaivoksesta vielä tänäkin päivänä,  kokalehtiä ja viunaa uhrataan hyvän metallisuonen löytämiseksi ja onnettomuuksien minimoimiseksi.


Sucren paras ravintola La Parilla, siellä söimme joka ilta.

Bolivialaiset perinnehatut



Cerro Rico vuori mahtavana
Potosin yllä.


Kaivostyöläiset
Ja kokalehteä huuleen, kuten
kunnon kaivostyölaisetkin tekee. 


Kaivostyöläisten tavallisimpia ostoksia ennen kaivokselle
menoa ovat kokalehdet ja 96% alkoholia (Tiolle?!?)
Mineraalijalostamo


Edessä 3km kävely Cerro Rico
vuoren sisällä.
Kallioiden seinillä näkyi paljon erilaisia mineraaleja. 


Paikka paikoin matkan teko oli vähän tukalaa, pölyistä ja ahdasta.
kaivoshomma on täällä manuaalista

Tuliaisten jako, kokalehtiä ja vettä

dynamiittia
panostustyö käynnissä...
TIO maanalaisen valtakunnan haltija, jota kaivostyölaiset
ovat palvoneet kautta aikojen, antaen hänelle uhrilahjoja.

TIO:lle soppaa, tiukkaa sellaista, huom Merjan ilme...
Pienempi Tio karnevaalihumussa ja uhrilahjoja...