www.posterestante2012.blogspot.com: SUCRE & POTOSI, BOLIVIA 17-22.11.2013

Sucre & Potosi, Bolivia 17-22.11.2013

Sucreen saavuimme La Pazista 13 tunnin yöbussimatkan saattelemana. Tällä kertaa olo oli kuitenkin yllättävän virkeä, sillä bussin full-cama istuimissa sai hyvin nukuttua. Sucre oli taas yksi koloniaalinen kaupunki lisää matkamme varrella, joten emme ihan virveästi jaksaneet innostua kaupungin arkkitehtuurista. Monien mielestä Sucre on kuitenkin Bolivian kaunein kaupunki ja hyvin viihtyisä ja siisti se kyllä olikin. Sucre myös jakaa La Pazin kanssa Bolivian pääkaupungin titttelin, se on Bolivian nimellinen pääkaupunki perustuslaillisesti, mutta hallinnollinen pääkaupunki on La Paz. Presidentiti ovat kautta aikojen istuneet molemmissa kaupungeissa, joten kaupunkien voimasuhteet ovat vaihdelleet presidenttien myötä. Jos nyt kuitenkin joltakin bolivialaiselta kysyy he pitävät Sucrea pääkaupunkinaan. Sucren kolme päivää meni suurimmaksi osaksi uusia reissuvoimia keräten. Sucreen jämähtäminen ei nähtävästikään ollut mitenkään ihan tavatonta, sillä varsin suuri osa hostelimme asukkaista oli viipynyt kaupungissa jopa parikin kuukautta. Meille kolmen päivän vierailu kuitenkin riitti, jonka jälkeen siirryimme Potosiin.

Potosí on maailman korkeimmalla sijaitseva kaupunki (4090m), jonka pääelinkeinona on ollut jo espanjalaisten saapumisesta lähtien kaivostyö. Aikoinaan pääkaivannaistuotteena oli hopea, mutta vuoden 1800 jälkeen hopeakaivokset tyhjenivät ja tinasta tuli päätuote. Nykyiseltään tina lisäksi tunneleiden puhkomasta Cerro Rico -vuoresta louhitaan lyijyä, tinaa ja hippusen hopeaa, lähinnä aina siirtomaa-ajoilta periytyviä menetelmiä käyttäen, eli siis käsityönä lähinnä hakulla louhien ilman nykyaikaista teknologiaa.

Kaivoksiin järjestetään opastettuja retkiä ja myös meidän Potosin vierailun tarkoituksena oli mennä tutustumaan maan uumeniin. Kaupungista löytyy useita eri toimistoja, jotka järjestävät tutustumiskäyntejä Cerro Rico -vuoren kaivoksiin. Me valitsimme retkioperaattoriksemme entisten kaivostyöläisten omistaman ja pyörittämän yrityksen Big Dealin, joka suuntasi retken kohden toiminnassa olevia kaivostunneleita. Retkemme oli viiden tunnin mittainen, joka alkoi ensin tutustuen kaivoksen mineraalitjalostamoon ja tämän jälkeen siirryimme itse kaivoksiin. Kävelimme vuoren läpi 3 kilometrin mittaisen matkan. Useimmiten tunnelit olivat helppokulkuisia, mutta välillä jouduimme myös melkein konttaamaan, rämpimään vedessä ja kiipeilemään tikapuilla. Ensimmäiset 200 metriä vuoren sisässä ajatuksissa oli pakeneminen takaisin tunnelin suuaukolle, mutta pian pimeään ja ahtauteenkin tottui ja retkestä pystyi alkaa nauttimaan.

Kahden tunnin tunneli kävelyn aikana kerkesimme varmasti kysyä kaikki mahdolliset kaivoksiin liittyvät kysymykset. Oppaamme oli työskennellyt ko. kaivoksilla 21 vuotta ja aloittanut työt jo 10-vuoden ikäisenä, kuten myös monet hänen ex-kollegansa. Hänellä oli siis varsin hyvä näkemys mitä työ pitää sisällään. Meille paljastui myös paljon negatiivisia asioita kaivostyöhön liittyen. Huonojen työskentelyolosuhteiden takia kaivosmiesten elinajanodote on edelleen lyhyempi (n. 30-vuotta) kuin muilla kaupungin asukkailla, sillä he kärsivät usein mm. kivipölykeuhkosta ja kaivoksilla tapahtuu myös romahdusonnettomuuksia. Kaivoksilla työskentelee edelleen laittomia alkaen 10-vuoden ikäisiä lapsityöntekijöitä, koska Boliviassa työlakien nooudattaminen on vähän niin ja näin. Kaivokselle vieraillessa kaivosmiehille ostetaan perinteisisti lahjoja, lahjalistalla on usien kokalehtiä, 90% viunaa ja dynamiittiä, jota tietysti kuka tahansa voi käydä ostamassa Potosin torilta. Osa kokalehdistä ja viunasta menee Tio:n lahjomiseen. Tio on pirun näköinen heebo, maanalaisen valtakunnan valtija. Tio oli alunperin espanjalaisten valloittajien keksimä työmotivaattori, espanjan sana Dio(s) , jumala ei taipunut Quechuan kielelle, joten D vaihtui T:ksi. Tion palvontapatsas, löytyy joka kaivoksesta vielä tänäkin päivänä, kokalehtiä ja viunaa uhrataan hyvän metallisuonen löytämiseksi ja onnettomuuksien minimoimiseksi.